Olemme vähemmistö. Ehdottoman näkyvä valkoihoinen vähemmistö. Ja minne tahansa talolta liikummekin, kuulemme siitä. Ei tarvitse käydä kuin kulmapuodissa ostamassa maitoa ja olet saattanut kuulla sanan "muzungu" (valkoihoinen) kymmenestä suusta. Erityisesti lapset pysähtyvät katsomaan, vilkuttamaan ja huutelemaan muzungua, mutta myös aikuiset. Talon asukkaiden lisäksi saattaa mennä päiviä, ettei näe muita länsimaalaisia, jolloin viimeistään tajuaa olevansa Afrikassa. Suurin osa ihmisistä suhtautuu meihin suurella ystävällisyydellä ja tervehdykset ovat mukavia ja lämminhenkisiä. Ihmiset haluavat ottaa kontaktia ja ovat avoimesti kiinnostuneita meistä. Pelkän toteamuksen lisäksi, että olemme valkoihoisia, olemme kuulleet lukemattoman määrän asioita ihonvärimme takia. Meitä on rakastettu, kosittu, luultu amerikkalaisiksi, saksalaisiksi, japanilaisiksi ja todettu että juuri meitä on koko elämä odotettu. Moni täkäläinen myös luulee, että kaikki valkoihoiset ovat parempia ja onnellisempia kaikessa (kiitos media). Suunnilleen tältä tuntuu varmaan olla kuuluisa, kerää huomion minne tahansa meneekin. Yksi hämmentävistä hetkistä ensimmäisinä viikkoina oli koulun nuorten kanssa mennessä urheilukentälle. Kun saavuimme paikalle valehtelematta sata lasta juoksi meidän ympärille tutkailemaan meitä, kunnes heidän opettaja alkoi hätistelemään lapsia risulla meidän ympäriltä pois. Maria puolestaan pyydettiin paikalliseen musiikkivideoon ihonvärin vuoksi (ja kyllä, hän suostui ja söi banaaneja videolla … ).
Ihonvärimme tällä mantereella on tuonut myös ikäviä ilmiöitä. Ollessa valkoihoinen, monen paikallisen ensimmäinen mielleyhtymä on raha. Sitä halutaan, sitä pyydetään, sitä kerjätään. Yksi jos toinen on tullut kertomaan surkeasta elämästään meille ja tilanne on joka kerta yhtä epämiellyttävä jättäen kurjan olon. Hinnat myös herkästi tuplaantuu kohdallamme, minkä vuoksi on hyvä olla tietoinen oikeista hinnoista. Pari kertaa on vahingossa kiihtynyt siihen pisteeseen, että suusta pääsi kiivas lause "My name is not muzungu!", tai kuten Marin vakiolause: "Neda, Neda!! No muzungu prices!!" (Neda = EI).
Me olemme iloinneet siitä, että ugandalaiset ovat erittäin ystävällisiä ja lämpiä meitä kohtaan. Uskoaksemme tummaihoisena Suomessa ei ihan samanlaista ystävällisyyttä ja avointa kiinnostusta ulkomaalaisia kohtaan liian usein näe. Maailma on kummallinen paikka.
Mutta lopulta kuten ystävämme totesi; "Joku on alunperin sanonut asiat ihan väärin: ei ole mustia, eikä valkoisia, kaikkien iho on ruskea".
We're the minority. Absolutely the most distinguishable. Where ever we go, we hear about it. We go buy some milk from next door shop, and we hear the word "muzungu" (white person) ten times. Especially the kids stop and watch us, waving and shouting muzungu, muzungu but so do the grown ups. Beside other house guests there can be days not seeing any westerners, you realize it by then that you're in africa. Most of them relate to us with warm heart, and usually hello's are nice, some just simply funny. People want to take contact and are openly interested about us. For verification that we really are white, we have heard so many things because the color of our skin. We've been loved, proposed to marriage, thought americans, germans, japanese, and we noticed that we are the ones they been waiting for all their life. Many locals think that all the whites are better in many ways, and that they are happier (thanks to media). This must feel like a life of celebrities, where ever you go you get attention. One of the most disturbing moment was on our first week at the football field with our school. When we arrived there, about hundred kids ran around us to stare until their teachers came to shoo them off. Mari instead was asked for a music video because of her skin colour (and yes, she did it .. eating bananas on a video..).
There is also a downside to our skin color, of course. Many locals think dollars when they see us. They want, ask and beg for it. We've heard many heart braking stories about life, and every time the situation gets uncomfortable leaving us feeling shitty. The prizes usually goes up with us so it's good to know the right prize in advance. Couple of times the situation got heated up, and we started to shout "My name is not muzungu!" or like Mari's favorite sentence: "Neda, neda!! No muzungu prizes!!" (neda means NO).
We are really happy that ugandans are extreme friendly and warm toward us. Being black in Finland might be slightly different, as we believe not too many people say happily hello or take friendly contact. Oh, world is weird place.
But in the end, like our friend said: "There has been a mistake; there are no blacks, there are no whites - we are all brown."
